Kategoria: Ajattelun karttoja

Oletko koskaan poistunut keskustelusta ajatellen:

”Mutta enhän minä tuota tarkoittanut.”

Tai ihmetellyt, miten kaksi ihmistä voi kuulla saman lauseen ja ymmärtää sen täysin eri tavoin?

Minä olen.

Useammin kuin kerran.

Pitkään ajattelin, että kyse oli sanoista.

Että olin valinnut väärän sanan.

Selittänyt huonosti.

Unohtanut jonkin tärkeän yksityiskohdan.

Vuosien aikana olen kuitenkin alkanut epäillä jotain muuta.

Ehkä ongelma ei aina ole sanoissa.

Ehkä ongelma on siinä, että sanat eivät koskaan saavu tyhjään tilaan.

Jokainen ihminen kuulee ne oman historiansa läpi.

Omien kokemustensa läpi.

Omien pelkojensa, toiveidensa ja uskomustensa läpi.

Ajatellaan sanaa:

koti

Jollekin se herättää turvallisuuden tunteen.

Toiselle vapauden.

Kolmannelle kaipauksen.

Neljännelle jotain vaikeaa.

Sana on sama.

Kokemus ei ole.

Ehkä juuri siksi väärinymmärrykset ovat niin yleisiä.

Me oletamme helposti, että toinen ihminen näkee saman kuvan kuin me.

Mutta mitä jos ei näe?

Minulle tämä oli suuri oivallus.

Olen kertonut aiemmin näkeväni maailman vahvasti kuvina.

Kun joku puhuu, päässäni muodostuu mielikuva.

Joskus hyvin yksityiskohtainen.

Pitkään oletin, että muut näkevät saman kuvan.

Sitten hämmennyin, kun he eivät nähneetkään.

Todellisuudessa he saattoivat nähdä täysin erilaisen maiseman.

Tämä ei koske vain keskusteluja.

Se näkyy myös markkinoinnissa.

Brändeissä.

Johtamisessa.

Ystävyyssuhteissa.

Perheissä.

Moni konflikti ei synny siitä, että ihmiset haluaisivat eri asioita.

Se syntyy siitä, että he puhuvat eri kieliä huomaamattaan.

Yksi ajattelee faktojen kautta.

Toinen tunteiden kautta.

Kolmas kuvien kautta.

Neljäs kokemusten kautta.

Ja silti kaikki käyttävät samoja sanoja.

Siksi uskon, että ymmärtäminen alkaa uteliaisuudesta.

Ei siitä, että yrittää saada toisen ajattelemaan samalla tavalla.

Vaan siitä, että yrittää nähdä sen kuvan, jonka toinen näkee.

Ehkä tärkein kysymys ei ole:

Mitä toinen ihminen sanoi?

Vaan:

Mitä hän tarkoitti?

Kun tuo ero ymmärretään, keskustelut muuttuvat.

Ihmiset muuttuvat.

Ja joskus jopa ristiriidat alkavat sulaa.

Tunnelmanrakentajassa puhun usein siltojen rakentamisesta.

Ehkä juuri tästä syystä.

Silta ei synny silloin, kun kaksi ihmistä ovat samanlaisia.

Silta syntyy silloin, kun he ovat erilaisia ja haluavat silti ymmärtää toisiaan.

Kirjoittajalta

Olen viettänyt suuren osan elämästäni yrittäen ymmärtää, miksi ihmiset näkevät saman asian niin eri tavoin.

Mitä enemmän olen oppinut erilaisista tavoista ajatella, sitä vähemmän olen kiinnostunut oikeassa olemisesta.

Ja sitä enemmän olen kiinnostunut ymmärtämisestä.

Moni ajattelee, että ongelma syntyy silloin, kun motivaatio loppuu.

Mutta entä jos ongelma ei olekaan motivaation puute?

Entä jos ongelma on suunnan katoaminen?

Olen huomannut, että ihmiset puhuvat usein samoista tilanteista hyvin eri sanoilla.

Yksi sanoo olevansa jumissa.

Toinen kertoo olevansa väsynyt.

Kolmas kuvailee olevansa hukassa.

Neljäs sanoo, ettei tiedä mistä aloittaa.

Vaikka sanat ovat erilaisia, niiden taustalla voi olla sama kokemus:

suunta on kadonnut.

Itselleni suunta ei ole koskaan ollut pelkkä tavoite.

Se on enemmänkin sisäinen kartta.

Kun kartta on näkyvissä, tiedän mitä olen tekemässä ja miksi.

Pystyn etenemään, vaikka matka olisi pitkä.

Pystyn tekemään päätöksiä, vaikka en tietäisi kaikkia vastauksia.

Pystyn luottamaan siihen, että olen menossa oikeaan suuntaan.

Mutta joskus tapahtuu jotain.

Todellisuus ei vastaa sitä kuvaa, jonka olin rakentanut mielessäni.

Ihmiset eivät toimikaan niin kuin oletin.

Tilanne ei etene niin kuin kuvittelin.

Suunnitelma muuttuu.

Maisema muuttuu.

Ja yhtäkkiä huomaan katsovani ympärilleni kuin eksynyt retkeilijä.

Tässä kohtaa moni luulee ongelman olevan epäonnistuminen.

Minä en usko niin.

Usein kyse ei ole siitä, että suunta olisi ollut väärä.

Kyse on siitä, että kartta ei enää vastaa maastoa.

Kun näin käy, reagoin yleensä kahdella tavalla.

Joko pysähdyn.

Tai alan liikkua joka suuntaan yhtä aikaa.

Toisinaan lamaannun.

Toisinaan säntäilen.

Mutta molemmissa tapauksissa taustalla on sama kysymys:

Missä minä oikein olen?

Tämä oivallus muutti tapaani katsoa itseäni.

Olin pitkään ajatellut, että tarvitsen enemmän kurinalaisuutta.

Parempaa ajanhallintaa.

Enemmän motivaatiota.

Todellisuudessa saatoin tarvita jotain paljon yksinkertaisempaa.

Uuden kartan.

Ehkä hyvinvointi ei aina synny siitä, että kulkee nopeammin.

Ehkä joskus hyvinvointi syntyy siitä, että löytää uudelleen suunnan.

Tunnelmanrakentajan näkökulmasta tämä on kiinnostava kysymys myös siksi, että sama ilmiö näkyy ihmisissä, yrittäjyydessä ja brändeissä.

Kun yhteys omaan suuntaan katoaa, näkyvä maailma alkaa tuntua raskaalta.

Kun suunta löytyy uudelleen, energia alkaa usein palautua.

Ei siksi, että kaikki ongelmat olisivat kadonneet.

Vaan siksi, että tiedämme jälleen mihin olemme menossa.

Ehkä kaikkein tärkein kysymys ei ole:

Miten pääsen nopeammin perille?

Vaan:

Näenkö vielä kartan?

Jos en näe, ehkä ensimmäinen askel ei ole juosta kovempaa.

Ehkä ensimmäinen askel on pysähtyä hetkeksi ja etsiä suunta uudelleen.

Kirjoittajalta

En kirjoita siksi, että minulla olisi kaikki vastaukset.

Kirjoitan, koska uskon hyvien kysymysten muuttavan maailmaa.

Tunnelmanrakentaja on paikka, jossa tutkitaan näkyvyyttä, merkitystä, ihmisyyttä ja niitä siltoja, jotka yhdistävät ne toisiinsa.