Kategoria: Matkalla itseen

Moni meistä ajattelee etsivänsä neuvoja.

Tukea.

Vahvistusta.

Ymmärrystä.

Mutta joskus etsimme jotain paljon perustavanlaatuisempaa.

Suuntaa.

En tarkoita suuntaa kartalla.

Tarkoitan tunnetta siitä, että tiedämme missä olemme ja mihin olemme menossa.

Pitkään ajattelin, että ihmiset ympärilläni näkivät jotakin, mitä minä en nähnyt.

Jos joku oli varma mielipiteestään, uskoin helposti hänen tietävän paremmin.

Jos joku kulki määrätietoisesti eteenpäin, oletin hänen löytäneen jotakin tärkeää.

Huomaamattani annoin toisille ihmisille tehtävän, joka ei oikeastaan kuulunut heille.

Tein heistä kompassin.

Ongelma on siinä, että jokaisella ihmisellä on oma karttansa.

Omat kokemuksensa.

Omat arvonsa.

Omat pelkonsa.

Omat unelmansa.

Kun seuraamme toisen ihmisen kompassia liian pitkään, saatamme päätyä paikkaan, joka on hänelle oikea mutta meille vieras.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö muut ihmiset olisi tärkeitä.

Päinvastoin.

Tarvitsemme peilejä.

Tarvitsemme keskusteluja.

Tarvitsemme yhteyttä.

Mutta ehkä ihmisten tehtävä ei ole näyttää meille pohjoista.

Ehkä heidän tehtävänsä on auttaa meitä löytämään oma pohjoinen.

Ajatus kuulostaa yksinkertaiselta.

Silti se voi olla yllättävän vaikea.

Moni meistä on oppinut jo varhain tarkkailemaan muita.

Mitä odotetaan?

Mikä on oikein?

Miten pitäisi toimia?

Vähitellen ulkopuolisista suunnista voi tulla niin voimakkaita, että oma suunta alkaa hämärtyä.

Silloin saatamme huomata kysyvämme jatkuvasti:

Mitä minun pitäisi tehdä?

Kun todellinen kysymys voisi olla:

Mitä minä itse pidän tärkeänä?

Tunnelmanrakentajassa puhun usein yhteydestä.

Ehkä siksi, että suunta löytyy harvoin suorittamalla.

Useammin se löytyy yhteydestä.

Yhteydestä:

• omiin arvoihin
• omiin kokemuksiin
• omaan tapaan nähdä maailma

Kun yhteys vahvistuu, muiden ihmisten merkitys ei vähene.

Se muuttuu.

He eivät ole enää kompassi.

He ovat matkakumppaneita.

Ehkä tärkein kysymys ei ole:

Kuka näyttää minulle suunnan?

Vaan:

Miten opin kuuntelemaan omaa kompassiani?

Kirjoittajalta

Olen huomannut, että monet elämäni tärkeimmistä oivalluksista ovat syntyneet silloin, kun olen lakannut etsimästä vastauksia ulkopuolelta ja alkanut kuunnella tarkemmin sitä, mikä tuntuu merkitykselliseltä sisältäpäin.

Ehkä oma suunta ei ole jotain, joka täytyy löytää.

Ehkä se on jotain, jonka äärelle täytyy palata.

Muutama vuosi sitten kuulin ensimmäistä kertaa, että kaikki ihmiset eivät ajattele kuvina.

Muistan pysähtyneeni hetkeksi.

Miten niin eivät?

Olin pitänyt sitä itsestäänselvyytenä koko elämäni.

Kun joku puhuu minulle, en kuule vain sanoja.

Näen jotain.

Joskus se on maisema.

Joskus tilanne.

Joskus kokonainen tapahtumasarja.

Välillä kuin kohtaus elokuvasta.

Jos joku sanoo:

”Rakennetaan silta.”

En näe pelkkää sanaa.

Näen sillan.

Sen materiaalin.

Ympäristön.

Sen, mitä sillan toisella puolella on.

Ja usein myös sen, miksi silta on rakennettu.

Sama tapahtuu lähes kaikessa.

Kun luen tekstiä, ymmärrän sitä kuvien kautta.

Kun kuuntelen ihmistä, rakennan mielessäni näkymän siitä, mitä hän tarkoittaa.

Kun suunnittelen jotain uutta, näen ensin vision ja vasta sen jälkeen alan rakentaa sitä.

Tämä tapa ajatella on ollut minulle valtava vahvuus.

Sen ansiosta minun on helppo:

• hahmottaa kokonaisuuksia
• nähdä yhteyksiä asioiden välillä
• rakentaa uusia ideoita
• luoda mielikuvia

Ehkä juuri siksi markkinointi, brändit ja tarinat ovat tuntuneet minulle luontevilta.

Ne rakentuvat kuvista, merkityksistä ja tunteista.

Mutta jokaisella vahvuudella on myös varjopuolensa.

Minun tapauksessani se liittyy odotuksiin.

Kun joku käyttää sanoja kuten:

• huikea
• upea
• maaginen

niistä syntyy päässäni valtava kuva.

Jos todellisuus ei vastaa sitä kuvaa, petyn helposti.

En siksi, että odottaisin liikaa.

Vaan siksi, että sisäinen kartta ei enää vastaa maastoa.

Sama ilmiö näkyy oppimisessa.

Jos en saa muodostettua mielikuvaa siitä, mitä minulle selitetään, ymmärtäminen muuttuu vaikeaksi.

Silloin sanat jäävät irrallisiksi.

Ikään kuin yrittäisin rakentaa palapeliä ilman kuvaa kannessa.

Ehkä juuri siksi olen aina kaivannut esimerkkejä.

Malleja.

Valmiita töitä.

Karttoja.

En siksi, että haluaisin kopioida niitä.

Vaan siksi, että niiden avulla pystyn muodostamaan kuvan.

Ja vasta kuvan kautta ymmärrän kokonaisuuden.

Vuosien ajan yritin selittää tätä muille ihmisille.

Se ei ollut helppoa.

Miten kuvailet tapaa ajatella ihmiselle, joka ei ajattele samalla tavalla?

Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei kyse ole oikeasta tai väärästä tavasta hahmottaa maailmaa.

Kyse on erilaisista tavoista.

Toiset ajattelevat enemmän sanojen kautta.

Toiset rakenteiden.

Toiset tunteiden.

Toiset kuvien.

Ehkä tärkein oivallus ei ollutkaan se, että ajattelen kuvina.

Vaan se, että kaikki eivät ajattele.

Ja juuri siksi tarvitsemme siltoja toistemme välille.

Kun ymmärrämme, että ihmiset näkevät maailman eri tavoin, meidän ei tarvitse enää ihmetellä, miksi sama viesti herättää erilaisia tulkintoja.

Voimme alkaa kysyä:

Millaisen kuvan tämä ihminen näkee?

Tai ehkä vielä tärkeämmin:

Näkeekö hän lainkaan samaa kuvaa kuin minä?

Ehkä ymmärrys alkaa juuri siitä hetkestä, kun lakkaamme olettamasta, että kaikki katsovat maailmaa samasta ikkunasta.

Kirjoittajalta

Näen maailman kuvina.

Ehkä siksi olen viettänyt suuren osan elämästäni yrittäen ymmärtää, miten ihmiset ajattelevat, kokevat ja rakentavat yhteyttä toisiinsa.

Tunnelmanrakentaja on tutkimusmatka merkityksiin, näkyvyyteen ja siihen, mitä tapahtuu ihmisen sisäisen maailman ja näkyvän maailman välissä.