Burnout ei ala loppuunpalamisesta

Kun puhumme burnoutista, mieleemme nousee usein ihminen, joka on jo täysin uupunut.

Ihminen, joka ei enää jaksa.

Ihminen, jonka voimavarat ovat loppuneet.

Mutta burnout ei yleensä ala siitä.

Se alkaa paljon aikaisemmin.

Usein niin hiljaa, ettei kukaan huomaa sitä.

Ei edes ihminen itse.

Burnout alkaa usein vahvuuksista

Työelämässä arvostetaan monia ominaisuuksia.

Vastuullisuutta.

Sitoutumista.

Joustavuutta.

Halua auttaa.

Kykyä kantaa vastuuta.

Nämä ovat arvokkaita vahvuuksia.

Ja juuri siksi burnout yllättää niin monet.

Se ei useinkaan löydä ensimmäisenä niitä, jotka eivät välitä.

Se löytää ne, jotka välittävät paljon.

Aluksi kaikki näyttää hyvältä

Moni burnoutiin johtava tarina alkaa innostuksesta.

Työ tuntuu merkitykselliseltä.

Haluaa onnistua.

Haluaa auttaa.

Haluaa tehdä työnsä hyvin.

Ylimääräinen ponnistus ei tunnu raskaalta.

Päinvastoin.

Se tuntuu tärkeältä.

Ja joskus juuri siksi ensimmäisiä merkkejä on vaikea huomata.

Pikkuhiljaa venymisestä tulee normaalia

Yksi ylimääräinen tehtävä.

Yksi pidempi päivä.

Yksi viikonloppuna vastattu sähköposti.

Yksi projekti lisää.

Yksi ihminen lisää autettavaksi.

Yksittäisinä hetkinä nämä eivät välttämättä tunnu suurilta.

Mutta vähitellen niistä voi muodostua uusi normaali.

Ja silloin ihminen alkaa käyttää enemmän energiaa kuin ehtii palauttaa takaisin.

Väsymys ei ole ensimmäinen merkki

Moni ajattelee, että burnout alkaa väsymyksestä.

Usein ensimmäiset merkit ovat paljon hienovaraisempia.

Ilo vähenee.

Kärsivällisyys vähenee.

Asiat alkavat tuntua raskaammilta kuin ennen.

Palautuminen kestää pidempään.

Työ pyörii mielessä myös vapaa-ajalla.

Ihminen alkaa tehdä asioita enemmän velvollisuudesta kuin innostuksesta.

Sitten alkaa vetäytyminen

Jossain vaiheessa energiaa ei enää riitä kaikkeen.

Ihminen alkaa säästää sitä.

Keskusteluihin osallistuu vähemmän.

Ideoita ehdottaa vähemmän.

Auttaa vähemmän.

Innostuu vähemmän.

Ulkopuolelta katsottuna tämä voidaan joskus tulkita motivaation puutteeksi.

Todellisuudessa kyse voi olla selviytymisestä.

Kukaan ei pala loppuun yksin

Burnoutista puhuttaessa huomio kohdistuu usein yksilöön.

Miten hän voisi huolehtia itsestään paremmin?

Miten hän voisi palautua?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä.

Mutta niiden rinnalla kannattaa kysyä myös jotain muuta.

Millaisessa ympäristössä hän työskentelee?

Voiko siellä pyytää apua?

Voiko siellä sanoa, ettei jaksa?

Voiko siellä olla keskeneräinen?

Voiko siellä asettaa rajoja?

Työyhteisöllä on usein suurempi vaikutus kuin ymmärrämmekään.

Mitä jos huomaisimme toisemme aikaisemmin?

Useimmat ihmiset eivät romahda yhdessä päivässä.

Useimmiten ympärillä näkyy merkkejä jo pitkään.

Ehkä joku ei enää naura samalla tavalla.

Ehkä joku vetäytyy.

Ehkä joku sanoo olevansa väsynyt, mutta kukaan ei pysähdy kuuntelemaan.

Ehkä joku on ollut liian pitkään se, joka auttaa kaikkia muita.

Joskus tärkein kysymys ei ole:

”Miten voimme saada enemmän aikaan?”

Vaan:

”Miten ihmisemme voivat?”

Lopuksi

Burnout ei yleensä ala loppuunpalamisesta.

Se alkaa paljon aikaisemmin.

Usein hetkistä, jotka näyttävät ulospäin aivan tavallisilta.

Ylimääräisestä vastuusta.

Jatkuvasta joustamisesta.

Omien rajojen unohtamisesta.

Tai siitä, ettei kukaan huomaa kysyä, miten oikeasti menee.

Siksi burnoutin ehkäiseminen ei ala vasta silloin, kun ihminen on uupunut.

Se alkaa paljon aikaisemmin.

Tavasta, jolla kohtelemme itseämme.

Ja tavasta, jolla kohtelemme toisiamme.

Kirjoittajalta

Burnout ei yleensä ala siitä, että ihminen välittää liian vähän.

Se alkaa usein siitä, että hän välittää liian pitkään enemmän kuin jaksaa kantaa.